Yksi päivä jäi väliin, ja melkein tekisi mieli jättää toinenkin, sillä mitään erityisempää raportoitavaa ei ole. Loppuviikosta taitaa sentään joka iltana olla iltaisin menoa ihmisten seuraan, jopa Öyhönmäen yrjöpöytien ääreen, mikä voitaneen etukäteen laskea edistykseksi, vaikka edelleenkin tietenkin passiiviseksi. Tiesin kyllä, että tämä projekti on jonkinlainen vitsi, ja että minun on täysin mahdoton suorittaa mitään urotekoja, joista olisi blogiin ainekseksi. Kun nämä arjen ponnistelut, jotka eivät oikeastaan ole ponnisteluja lainkaan, kirjoittaa ylös, ne menettävät kaiken hohtonsa - siinä, missä alunperin oli hidasta mutta varmaa kasvamista, on nyt vain joukko tekoja, joilla ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Ärsyttää kuvitella jonkun lukevan tätä ja toteavan: eihän tämä kaveri edes yritä.
Ehkä se on totta. Minulta puuttuu yllyke tehdä jotain aktiivisesti leikkivetoni voittamiseksi. Pelkkä "olisi kiva, jos olisi joku" ei kertakaikkiaan riitä, vaan pitäisi ensin olla joku erityinen, jonka haluaisi hänen itsensä vuoksi vierelleen. Ennen oli helppoa - ei tarvitsenut kuin käydä kaupassa ja ihastua hymyilevään kassaneitoon, joka vahingossa kosketti kättäni. Se riittii psykoosiin vaipumiseen (eli ns. "ihastumiseen"). En tiedä, olenko nykyään tunnekuolleempi vai aikuisempi (ovatko ne sama asia?), mutta en ihastu enää samalla tavalla. Huomaan kyllä, jos joku miellyttää silmääni, ja kiinnyn kyllä mukaviin ihmisiin, mutten tunne mitään sellaista, mikä saisi minut ajattelemaan henkilöä aamuin illoin typerästi hymyillen.
On tietysti mahdollista, etten tapaa - siis todella tapaa - tarpeeksi muita ihmisiä. Introvertihkönä ihmisenä se on pieni ongelma. Olen huomannut, etten jaksa tavata hirveän usein ihmisiä, sillä fyysisesti väsyn siitä ja tunnen tarvetta olla tapaamisten jälkeen jonkin aikaa yksin. Tämä tietysti asettaa tiettyjä epäilyksiä sen suhteen, pystyisinkö ylipäätään ryhtymään poikaystäväksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Olet miehisempi kun et enää ihastu jokaiseen tyttöön jolta saat hivenenkin huomiota. Se on projektisi kannalta oikein hyvä juttu.
Toisin sanoen tässä on odoteltava sydän kylmänä, että kohtaan jonkun aivan erityisen. Tuskin maltan odottaa.
Ei vaan ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat.
Ehkä tuollainen, ettei enää ihastu jokaiseen vastaantulijaan joka vähän hymyilee, on jollain lailla merkki aikuistumisesta. Tai sitten vain siitä, että elämä on jollain lailla järjestyksessä eikä siihen enää aktiivisesti kaipaa jotain pelastavaa tekijää.
Itse olen ainakin huomannut nyt, kun olen ollut yksikseni semmoiset kaksi ja puoli vuotta ja järjestänyt asiani näistä lähtökohdista aika lailla optimaaliselle tolalle, että jonkun toisen ihmisen ottaminen kuvioihin pistäisi asiat kokonaan uusiksi - ja vaikka muutos voisi olla parempaankin suuntaan, riski on silti turhan suuri. Tietysti asia olisi eri, jos tulisi vastaan joku joka tosissaan veisi jalat alta, mutta mistään lievästi kiinnostavistakaan tapauksista ei oikein viitsi lähteä ottamaan selvää koska yleensä se vie aikaa ja resursseja joille on parempaakin käyttöä, eikä lopputuloksesta tosiaan ole mitään varmuutta.
Mahdollisesti sinäkin olet nyt valmistumisen ja vakituisen työn myötä saanut asiasi sellaiseen kuosiin, että alat hiljalleen olla tyytyväinen itseesi ja elämääsi. Vaikka tämä nyt tietysti on tällaista kyökkianalyysia ja vieläpä aika vähäisen ja yksipuolisen tiedon pohjalta.
Toinen asia on tietysti sitten se, että meidän ikäluokassamme (no, olen viitisen vuotta sinua vanhempi mutta joka tapauksessa kohderyhmämme on suunnilleen sama) ei ylipäätään ole hirveästi vapaita naisia. Minulla on suhteellisen aktiivinen sosiaalinen elämä, mutta sopivan ikäisiä sinkkunaisia tulee silti vastaan todella harvoin. Ja minä sentään luuhaan baareissa ja poltan, eli ei edes tarvitsisi karsia tupakoivia ja kapakoivia naisia pois. Työyhteisötkin ovat yleensä aika epätoivoisia paikkoja tavata ketään - viimeksi kun olin työpaikalla, jolla oli naisenemmistö, jo jotkut nippa nappa 18-vuotiaat tytötkin saattoivat olla naimisissa, enkä muutenkaan muista juuri ketään, jolla ei olisi ollut vähintään kihlasormusta. Poikkeuksena sitten muutama ikisinkku, joilla joko oli eri mies joka viikonloppu eikä mitään kiinnostusta vakiintumiseen, tai sitten olivat niin peruskiukkuisia vanhojapiikoja että suunnilleen purivat munat pois jos niille edes yritti puhua. Eikä noitakaan tosiaan monta ollut.
Eli vaikka siihen pariutumiseen olisikin periaatteessa halua, on ylipäätään tuskaisen vaikea edes löytää ketään jonka kanssa se olisi edes teoriassa mahdollista. Ellei sitten lähde jahtaamaan selvästi nuorempia (tätä en toki suosittele jo ihan juridisistakin syistä) tai jotain 40+ -ikäluokkaa (missä taas on omat ongelmansa). 20-30 vaikuttaisi naisilla olevan sellainen ikäryhmä, jossa sinkkuja ei ole juuri lainkaan.
Juuri siitä luulen olevan kyse, että ensimmäistä kertaa elämässäni kaikki asiat ovat kunnossa ja järjestyksessä, ja huono suhde voisi potentiaalisesti pilata kaiken. En muista, kirjoitinko tästä jo, mutta kun tässä on kaikenlaista tekemistä jo valmiiksi, eikä niihinkään riitä aika, niin entä sitten jos vielä pitäisi seurustellakin? Jalkojen pitäisi tosiaan mennä alta, ennen kuin vaihtaisi nykyisen muuten hyvän elämän siihen.
Voisi tietysti pelätä, ettei enää koskaan saa riittävästi motivaatiota edes yrittää, mutta että silti vajoaisi ikisinkkuuden epätoivon synkkään alhoon. En tiedä, onko se mahdollista jos on muuten tyytyväinen elämäänsä.
Jonkinlaista parisuhdetta voisi olla ihan hyvä kokeilla, niin ainakin tietää mistä siinä on kysymys - tämä toimi ainakin minulle. Kunhan ei tosiaan liiaksi jämähdä, jossain vaiheessa kun voi huomata sitoutuneensa ihan liikaa ihmiseen ja asioihin joita ei lopulta haluakaan. Tietysti tämäkin riippuu siitä, mitä noin pitkällä tähtäimellä haluaa elämältään. Jos esim. perheen perustaminen on tähtäimessä, riittää että löytää jonkun perusmukavan äitikandidaatin, mutta lapseton elämänkumppanuus ja omien juttujen tekeminen vaatiikin sitten jo vähän tarkempaa karsintaa ja myös aika paljon tuuria.
Loppujen lopuksi keskinkertainenkin parisuhde voi huonossa tapauksessa laskea yleistä elämänlaatua, koska parisuhteessa joutuu aina jonkin verran joustamaan ja tällöin voi kokonaisuuden kannalta joutua luopumaan joistakin mukavista asioista (tai ainakin vähentämään niitä) vain saadakseen tilalle jotain muuta, mikä ei sitten lopulta ole yhtä hienoa. Seksiin ja muuhun yhdessä nyhjäämiseen kyllästyy aika pian, jos henkisellä tasolla ei olla samalla aaltopituudella ja toiveet loppuelämän suhteen ovat liian erilaiset.
Mutta tosiaan, kannattaa kokeilla jos tilaisuus tulee, ja sikälihän tämä projekti on ihan hyvä idea.
Lähetä kommentti