Noin 65. päivä: Loppu (1/1)

Tämä taas todistaa, etten minä onnistu missään. En edes epäonnistumisessa. Olemme tunteneet jo yli kuukauden (no, onpa hurjaa, mutta joka tapauksessa), olemme tavanneet muutamia kertoja ja viettäneet kokonaisen viikonlopun yhdessä, hänen luonaan. Vaikka en tiedä, onko tämä virallisesti vielä seurustelusuhde, olen henkilökohtaisesti kuitenkin sillä kannalla, että tässä vaiheessa pettäisin jos hairahtuisin toiseen naiseen. Näin ollen vaikka suhteemme kuivahtaisi kokoon seuraavassa silmänräpäyksessä, julistan minut vetoni häviäjäksi. En tainnut koskaan sopia vedon yksityiskohdista. Luulin, että minulla olisi koko vuosi aikaa.

Lopetin aikoinaan blogini, koska kyllästyin siinä käsiteltyyn tematiikkaan. En kuitenkaan pystynyt pysymään aiheesta erossa, joten perustin tämän blogin. Nyt minua tympii aihepiiri (paitsi Suomi24:ssä on mukava julistaa MATin sanaa) että tämä blogi, eikä minusta ole mitään mieltä kirjoittaa samoista asioista ylemmältä tasolta, vaikka en sinne kuuluisikaan (en ole huomannut muiden naisten kiehnäävän kimpussani, jotta voisin tasonsa tuntevan YTM:n tavoin hätyytellä heitä).

Niin että ei tarvitse ihmetellä, jos en kirjoita.

P.S. Mitään ihmetekoja en tämän saavutuksen eteen tehnyt, vaan kyseessä oli se tavallinen: "tapasimme" ensin eräällä palstalla, sitten sähköpostittelimme, sitten tapasimme oikeasti. Ensimmäinen tapaaminen nyt vain päättyi suudelmiin, vaikka olin normaali itseni: änkyttävä, tilanteesta hämmentynyt ja vaikeuksissa keksiä jotain järkevää sanottavaa. Ehkä se taika oli vaan siinä, että molemmat yrittivät tehdä itseään tykö, eikä toinen odottanut toisen pyöräyttävän toisen sukkia jalassa häikäisevällä olemassaolollaan - eli nainen sattui olemaan sitä mukavaa tyyppiä, joka ei odota miehen olevan hoviviihdyttäjä ja vastuussa kaikesta tekemisestä ja puhumisesta (eli minun ei odotettu olevan ns. ADHD-klovni - Suomi24:ssä joku keksi tällaisen hauskan ja hyvän termin kuvaamaan eräänlaista YTMää).

34. päivä: Seli seli ja vali vali (0/1)

Tämä blogi ei nyt ole ottanut tuulta alleen ihan niin kuin olin tarkoittanut. Olen ollut tyytymätön juttujen tasoon nyt muutenkin, mutta kaiken lisäksi lähdin siitä olettamuksesta, että tulevat 365 päivää olisivat alempitasoisuuden aallonpohjan riemujuhlaa, eikä sekään näytä nyt onnistuvan. Vaikka tietysti on ihan liian aikaista julistaa vetoa hävityksi, mutta ei se nyt hyvältä kuitenkaan näytä.

Nyt on päivän reissusta niin väsy, ettei jaksa oikein muuta. Sen verran vaan ajattelin vielä, että kuten olen joskus aiemmin arvellut, omien nykyisten ihmissuhteiden käsittely blogissa on iljettävää. Palataan asiaan sitten, kun jaksan kirjoittaa muusta tai olen pilannut kaiken.

26. päivä: En ainoastaan puhunut (0/1)

Minulla oli siis eilen eräänlaiset ei-treffit. En tiedä, pitääkö tässä sitten rehellisyyden nimessä alkaa kyseenalaistamaan omaa alempitasoisuuttakin, aika kun kului sangen nopeasti, enkä ollut edes tuppisuuna koko aikaa, vaan välillä olo oli kuin olisin sosiaalisilta kyvyiltäni miltei normaali, eikä toinen näyttänyt edes haukottelevan koko aikaa. (suutelin muuten elämäni kolmannen kerran)

Foorumeilla väitetään taas vakavina ja ylempitasoisen omahyväisinä, että ATM:n ongelma on huono itsetunto. Jos nyt jätetään huomiotta se, että koko termi tuntuu nykyään lähinnä sanamagialta ainakin sikäli, että sitä käyttävät eivät tunnu puhuvan oikeasta itsetunnosta, vaan pintapuolisesta itsevarmuudesta, olen sitä mieltä, että voidakseen harjoittaa ATM-aktivismia ei itsetunto voi olla kovin heikko. Naisasioissaan huonosti menestyvällä voi olla aidostikin huono itsetunto, mutta luulisin tällaisen henkilön ennemminkin kieltävän kärkkäästi moisen terminologian naisilta saatavan hyväksynnän toivossa, sillä jokaiselle on selvää, miten vihaisia tunteita markkina-arvoteoria arkisimpana ja epätieteellisimpänä varianttinaankin nostattaa.

Toinen turhankin usein esiintyvä väite on se, että meille kelpaisi vain erittäin rintavat epätodellisen kauniit supermissit. Näiden väitteiden falsifiointi on kuin tuuleen huutaisi; viiden minuutin päästä on seuraava huutamassa, että meillä on huono itsetunto ja ettei ole ihme, kun jäämme yksin, kun meille kelpaavat vain huippumallit. Tämän vuoksi atm-problematiikasta keskusteleminen asiaan vihkiytymättömien kanssa tympäisee välillä kovasti. Mutta nämä pohdinnat nyt ovat toissijaisia, olen vieläkin shokissa.

23. päivä: Puhuin naiselle (0/1)

Katselin tänään kateellisena etäältä, kun muuan puolituttava jutteli työpaikkaruokalassa etäämpänä kauniin tyttösen kanssa. Tajusin taas oman paikkani lisäksi vajavaisuuteni - tai siis ovathan kummatkin seikat olleet kristallinkirkkaina mielessäni tähänkin asti, mutta välillä erehdyn pitämään itseäni kehityskelpoisena. En tiedä, johtuuko mykkyyteni siitä, että luen (pitäisikö siis vaihtaa Helsingin Sanomain tilausta koskemaan myös arkipäiviä?) ja ylipäätään kulutan aktiivisesti kulttuuria liian vähän, vai olenko vain tyhmä? Onkohan jossain sittenkin niitä rupattelukouluja, jos ei päivittäin naljailu työkavereiden kanssa riitä? (Sitäpaitsi työkaveritkin ovat minua selkeästi vanhempia, ja kiinnostavat puheenaiheet eivät siis välttämättä sovi aina yhteen).

Tänään annoin kauniin tytön kusettaa minut ostamaan jotain. En hennonnut kieltäytyä - sitäpaitsi, kaitpa sitä on käytettävä inhasti tilaisuus hyväksi, ja saada nähdä edes kerran tytön hymyilevän minulle, vaikkakin sitten valheellista, vampiristisen provikanhimoista hymyään. Luultavasti häntä joka tapauksessa inhottaa koko tapaus - luulen, että hän kuvittelee minun kiihottuneen hänestä, ja että tilasin tuotteen vain seksin toivossa. Tosiasiassa hän vaikutti sen verran nuorelta, että katsoin parhaaksi olla reagoimatta ruumiillani. Toisaalta hän oli kuitenkin kaunis ja melkein täysi-ikäisen näköinen, joten pienellä kuvittelulla tilanne vaikutti melkein siltä, kuin rupattelisin minua lähestyneen naisen kanssa. Hyi, kun inhoan itseäni.

20. päivä: Rounquaire (0/1)

Eipä ole tullut kirjoiteltua, ei. Eipä sillä, eihän mikään asia ole tietenkään edennyt. Tosin olen onnistunut sopimaan hieman treffientapaisen tapaamisen alkavalle viikolle. Tai ei sekään minun ansiota ole, vaan jälleen kerran nettikirjoittelun tiimoilta minuun otti sähköpostitse muuan naishenkilö. Jäämme odottamaan sydämet kylminä.

Kuluneen viikon aikan on kuitenkin jälleen kerran osoitettu, ettei ulkona käymällä seuraa löydy. On oltu kapakoissa ja jopa pienellä ulkomaanmatkalla, eikä tietenkään mitään tapahtunut. En tietenkään edes yrittänyt, mutta ongelma - jos tätä nyt sellaiseksi voi edes nimittää - on se, etten kiinnostu kenestäkään sen vertaa, että viitsisin tehdä tuttavuutta. Parhaimmillaankin mieleeni lähinnä juolahtaa jokin irstas fantasia, jossa hetken aivoja huuhdottuani jatkan sitä, mitä olin äsken tekemässä. Onko tämä nyt sitten seesteistä aikuisuutta, vai runkkaruuden urille lopullisesti jämähtämistä, en tiedä. Kallistun nyt vielä ensimmäisen, kauniimman vaihtoehdon puolelle. Ja minun kun piti niitä pakkejakin hankkia. Olenpa saamaton.

13. päivä: Unelmien prinsessa (0/1)

Parempi lopettaa Suomi24:n sinkku-keskustelupalstan lukeminen - ei sieltä jää käteen kuin myrtynyt mieli. En sitten tiedä, onko sekin huolestuttava merkki, että sinkkufoorumeiden lukeminen ei tunnu olevan hyväksi mielenrauhalleni.

Muualla Blogistanissa kirjoittavia naistenantisankareiksi miellettyjä miehiä on onnistanut - yhtä ainakin on lähestytty baarissa, ja tämä on vieläpä torjunut innokkaan lähentelijättären. Melkein - mutta vain melkein - tekisi mieli jo itsekin alkaa käydä baareissa istumassa yksin ja odottamassa, että joku tulee ihmettelemään, kun en ole rivihyppyri. Taidanpa silti jättää väliin. Lähiaikoina olen kyllä menossa ilmeisesti sitten laivalle. Tosin sellaisessa seurassa, joka ajannee lähentelijät pois.

Edellämainittu kirjoittaja näyttää torjuneen tytön, koska tämä ei vastannut kirjoittajan kuvaa tämän tyttöystäväpreferensseistä. Näin asian ymmärsin. Siitä juolahti mieleeni, ettei minulla tosiasiassa ole ainakaan enää minkäänlaista käsitystä siitä, millaisista tytöistä pidän. "Tupakoimaton" on ainoa mieleen juolahtava erityispiirre, jota mieluusti toivoisin - ehdottomasta vaatimisesta en ole enää varma - toiselta. Tässä yhteydessä on ihan turha ruveta luettelemaan itsestäänselvyyksiä, kuten "hänen kanssaan on mukava olla", "pidämme toisistamme muuten ja myös seksuaalisesti" ja että "hän on ihminen, jonka sukupuoli ei ole sama kuin omani".

Siis kaitpa se on turha vaivata päätään tälläkään asialla.

12. päivä: Mainio seuramies (0/1)

Blogihan tahtoo kuivahtaa kokoon heti kättelyssä. Myönnettäköön, että pystytin tämän blogin miltei hetken mielijohteesta, vaikka tiedän kyllästyneeni tähän ihmissuhdebloggaamiseen tällä tasolla.

Olen jutellut viime päivinä myös tyttöjen kanssa, olin nimittäin kahtena päivänä pääkaupungin puolella toteuttamassa perisuomalaista seurustelukulttuuria, eli tuopin ääressä. Olin taas äärimmäisen tietoinen ongelmistani - en muutenkaan ole hirveän seurallinen ihminen, ja vieraampien seurassa menen lukkoon, ja vaatii (liikaa) aikaa, ennen kuin pystyn rentoutumaan tarpeeksi, ja sanomaan edes jotain ilman, että minulta kysytään. Joka kerta, kun tiedostan tämän ongelman, alan olemaan sitä mieltä, että hitot tyttöystävistä, mutta tämä virhe aivoissani olisi hyvä korjata jo muun seuraelämän vuoksi. Menisin vaikka rupattelukurssille, elleivät ne tuntuisi jotenkin huijaukselta, ja ellei minua hävettäisi jo muutenkin. Käytännön harjoittelu on siitä ikävää, että toistaitoisena luon itselleni huonon maineen, ellei minulla ole jo valmiiksi sellaista. Siinä vaiheessa, kun osaisin sanoa jotain, pysyvät kaikki kaukana minusta.

Tänään en taasen ole tehnyt mitään itseni hyväksi. Kävin kyllä aamulla pitkähköllä, 10 kilometrin lenkillä, mutta siinäpä se. Helteet eivät oikein sovi minulle.

9. päivä: Tunteeton (0/1)

Yksi päivä jäi väliin, ja melkein tekisi mieli jättää toinenkin, sillä mitään erityisempää raportoitavaa ei ole. Loppuviikosta taitaa sentään joka iltana olla iltaisin menoa ihmisten seuraan, jopa Öyhönmäen yrjöpöytien ääreen, mikä voitaneen etukäteen laskea edistykseksi, vaikka edelleenkin tietenkin passiiviseksi. Tiesin kyllä, että tämä projekti on jonkinlainen vitsi, ja että minun on täysin mahdoton suorittaa mitään urotekoja, joista olisi blogiin ainekseksi. Kun nämä arjen ponnistelut, jotka eivät oikeastaan ole ponnisteluja lainkaan, kirjoittaa ylös, ne menettävät kaiken hohtonsa - siinä, missä alunperin oli hidasta mutta varmaa kasvamista, on nyt vain joukko tekoja, joilla ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Ärsyttää kuvitella jonkun lukevan tätä ja toteavan: eihän tämä kaveri edes yritä.

Ehkä se on totta. Minulta puuttuu yllyke tehdä jotain aktiivisesti leikkivetoni voittamiseksi. Pelkkä "olisi kiva, jos olisi joku" ei kertakaikkiaan riitä, vaan pitäisi ensin olla joku erityinen, jonka haluaisi hänen itsensä vuoksi vierelleen. Ennen oli helppoa - ei tarvitsenut kuin käydä kaupassa ja ihastua hymyilevään kassaneitoon, joka vahingossa kosketti kättäni. Se riittii psykoosiin vaipumiseen (eli ns. "ihastumiseen"). En tiedä, olenko nykyään tunnekuolleempi vai aikuisempi (ovatko ne sama asia?), mutta en ihastu enää samalla tavalla. Huomaan kyllä, jos joku miellyttää silmääni, ja kiinnyn kyllä mukaviin ihmisiin, mutten tunne mitään sellaista, mikä saisi minut ajattelemaan henkilöä aamuin illoin typerästi hymyillen.

On tietysti mahdollista, etten tapaa - siis todella tapaa - tarpeeksi muita ihmisiä. Introvertihkönä ihmisenä se on pieni ongelma. Olen huomannut, etten jaksa tavata hirveän usein ihmisiä, sillä fyysisesti väsyn siitä ja tunnen tarvetta olla tapaamisten jälkeen jonkin aikaa yksin. Tämä tietysti asettaa tiettyjä epäilyksiä sen suhteen, pystyisinkö ylipäätään ryhtymään poikaystäväksi.

7. päivä: Ain' mutisten työtäs tee (0/1)

Luulen, että tämä on oleva ensimmäinen merkintä, kun en kirjoita mitään erityistä. Tässä on ollut kaikenlaista muutakin - minulla ei kertakaikkiaan ole enää tarpeeksi vapaa-aikaa netissä notkumiseen ja siis bloggaamiseen, paitsi toki useimpina viikonloppuina. Tämä tosin saa minua epäilemään avujani poikaystäväkandidaattina - miten aika riittää, kun minulla ei näin yksineläjänäkään ole aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä tahtoisin ja mitä minun pitäisi. Tilanne on sikäli paradoksaalinen, ettei minulla kuitenkaan ole elämää siinä mielessä, kuin kuvittelen useimpien elämällä tarkoittavan, ja ennenkaikkea siinä mielessä, että olisin naisten mielestä jotenkin mielenkiintoinen persoona (ei patologisessa mielessä).

Tänään... en tehnyt mitään suoraa alempitasoisuuteni poistamiseksi. Tai no sen verran, etten syönyt liikaa ja siis luultavasti en lihonut. Töissä harjoittelin rupattelua myös naisten kanssa, mutta he olivat kaikki minua vanhempia. Työpaikan nuoret naiset ovat niin eri tehtävissä tai näiden vanhempien naisten alaisia, mikä tarkoittaa että työasiat hoidetaan heidän kautta. Eipä tietenkään sillä, että etsisin erityisesti työpaikalta itseäni hienompaa seuraa - ymmärrän, että työpaikkaromanssi voi olla hieman kiusallinen levitessään reisille (vaikka kuvittelen varoitusten koskevan lähinnä samoissa tehtävissä tai pienyksikössä toimimista, enkä luultavasti ole siirtymässä muiden yksiköiden esimieheksi. Jos olisin, niin olisin jo YTM ja blogi olisi turha).

6. päivä: Oksennus karkkihyllyllä (0/1)

Tämäkin päivä kului hyvin passiivisissa merkeissä, lenkkikin jäi melko lyhyeksi. Kävin sentään. Olisihan tuolla Helsingin puolella - ja miksei täällä Espoossakin - paikkoja, joissa käydä näyttämässä naamaansa, muitakin kuin nuo lähimarketit.

Tämänpäiväisessä Hesarin sanomissa oli pitkä juttu nettideittailusta Ameriikassa. En sitä hirveän tarkkaan viitsinyt lukea, mutta se innoitti minut oikeuttamaan vähän lisää passiivisuuttani. Ennen kuin joku ehtii minua neuvomaan tuhannennen kerran, ilmoitan etten aio liata sormiani siinä touhussa. Ei sillä, että minulla olisi karmaisevan huonojakaan kokemuksia siitä, mutta yleensä jos joku nyt ylipäätään on vaivautunut vastaamaan minulle, olen parhaimmillaankin päätynyt vaan-kaveriksi (tosin en pelkästään naisen tahdosta). Olen sitä mieltä, että nettideittipalvelussa sovitut treffit ovat hieman luonnottomia tilanteita. Niistä voi kyllä selvitä hyvin muutaman viikon tapailuunkin - jos minulta onnistui kerran, niin onnistuu muiltakin monta kertaa - mutta olen pidemmälle menevään tapailuun hieman epäileväisellä kannalla etenkin, kun toinen osapuoli on pitänyt koeajossa useampaa miestä, ja koska en ole sukkiapyörittävän charmantti, ja mahdollisesti hidas lämpiämään itsekin, ei minulla ole koskaan ollut mahdollisuuksia.

En tosin tiedä tuosta hitaasta lämpiävyydestä, ehkä sitä pitäisi ymmärtää pitää jokaisen treffikumppanin kohdalla merkkinä vain siitä, etten halua olla muuta kuin pelkkä kaveri (sivumennen sanoen tämä on minusta huonoa itsetuntoa ts. itsetuntemusta: se, etten ota itsekään selvää omista haluistani ja reaktioistani, eikä se, etten pidä itseäni ylempitasoisten ylempitasoisimpana peniskeisarina).

Nettideittailussa - hyi, kun inhoan tuota sanaa - on sekin, että parinhakumielellä ollessaan sitä kasaa toiselle odotuksia, ja kun lopulta tavataan, petytään hirveästi kun toinen ei vastaakaan sitä unelmakuvaa. Erityisesti, jos mies on perinteinen alempitasoinen: harmaa, mutta kirjoittaa hyvin (tai edes välttävästi, kuten allekirjoittanut), nousee tekstinpohjalta toiselle varmaan kaikenlaisia prinssikuvitelmia. Ja toimii se homma päinvastoinkin - myönnän itsekin joskus kasanneeni odotuksia ja pettyneeni hieman, kun lopulta tapasimme. En ole varma, pääseekö pettymyksestä välttämättä yli, paitsi tietenkin tyytymällä olemaan pelkkä kaveri, josta sitten luultavasti vieraannutaan, kunhan on todettu ääneen, ettei meistä mitään tämän kummempaa tule.

En tietenkään sitä sano, että netti olisi jotenkin hyödytön. Pelkästään bloggaamalla olen onnistunut vuosien varrella löytämään hyvän päivän tuttuja ja kavereita - ja heidän joukossaan ihmisiä, joihin olen ihastunut ja joiden kohdalla ihastus on kariutunut muista syistä kuin ajautumisesta vaan-kaveriksi toisen aloitteesta tai passiivisesti.

5. päivä: Seksi ja rakastelu (0/1)

Tänään kävin sentään lenkillä, kaikki muu toiminta oli passiivista tai tyttöystävän löytämisen kannalta epäsuoraa itsekehitystä, kuten lukemista. Yritin aamulla katsoa Helsingin Sanomista, josko Minne Mennä -palstalta olisi löytynyt jotain, mutta ei oikein. Hetken harkitsin Ylioppilasteatterin näytelmää Hamlet, mutta en sitten onnistunut innostumaan.

Kommenttipalstalle tuli nimimerkiltä Pena kommentti, johon voisin vastatakin ammentamalla siitä tämänpäiväisen yritykseni peittää sanottavan puute.

Aloitetaan siitä, että minä en säästä poikuuttani kellekään, en vain enää koe pelkkää poikuuteni menettämistä tai pelkkää seksiä minään erityisen tavoiteltavana tavoitteena, että viitsisin pitää kumpaakaan päämääränäni. Minä en ole kuitenkaan sulkenut pelkän seksin mahdollisuutta pois - suhtaudun siihen vain hieman epäillen sikäli, etten tiedä pystyisinkö tilaisuuden tullen antautua virran viemäksi ja lähteä tuosta noin vain vieraan naisen kanssa tutustumaan toistemme kehoihin. Jos taas romanttista rakkautta ei ole olemassa, en ole varma onko minun seurusteluilla sitten väliä muutenkaan, vai riittäisikö se, että olisin elämän muilla saroilla kaikkea, mitä vain voisin olla. Toisin kuin monet kuvittelevat ATMien ajattelevan, elämässä on kyllä muutakin, ja tämäkin pieni murheenkryyni häviäisi mielestä jos tietäisi varmuudella, ettei ole olemassa mitään sellaista, josta haluaisin päästä osalliseksi.

Mutta siis, en minä tiedä. En minä sitä epäile, etteikö seksi olisi hauskaa, mutta olen aika vanha opettelemaan pelkän seksin saloja. Rakastelu - se on eri asia, kuvittelen - taas kuulemma vaatii joka partnerin kanssa opettelua, joten sen suhteen minulla ei ehkä ole niin paljoa paineita. Tietenkään en taaskaan tiedä.

Pakkien hankkiminen kuulostaa kyllä hauskalta idealta! Itseasiassa olin ajatellut, että yksi blogin tarkoitus olisi ollut yllyttää itseäni juttelemaan vieraampien ihmisten kanssa vähentääkseni ujouteni haittavaikutuksia. Pakkilaskurin voisi kyllä lisätä tuohon sivuun, mutta en sitten ole ihan varma, mikä lasketaan pakeiksi - pitääkö sen olla baarissa suoritettu, seksiin tähtäävä keskustelunavaus, vai kelpaako, jos vaikka kirjakaupassa kysyn myyjättäreltä, mitä mieltä hän on Terry Pratchettin kirjoista?

4. päivä: Toimetonna (0/1)

Tänään en tehnyt aktiivisesti mitään alempitasoisuuteni parantamiseksi. En jaksanut lähteä lenkille - lihakseni ovat edelleen kipeät - ja lihoin vain syömällä perjantain kunniaksi eilen ostamaani karkkia. On tässä tietenkin vielä 4 tuntia tätäkin päivää jäljellä, mutta olo on niin uninen, että taitaa olla aikainen nukkumaanmeno. Taidan lihottaa itseäni vielä yhdellä kaljalla, ja siirtyä parvekkeelle loppuillaksi lukemaan kirjaa. Huomenna vannon käyväni edes lenkillä, ja voisin tämän asunnon siivota, ettei se niin kovasti muistuttaisi poikamiesboksia, mitä se kyllä on.

Lähdin kirjoittamaan tätä blogia tarkoituksenani kehittyä - ja se tietenkin on vieläkin tarkoitukseni. Alempitasoisuudessa ei kuitenkaan ole ihan pelkästään kyse siitä, että muutettavissa olevat piirteet olisivat vialla, vaan että alempitasoisuuteen kuuluu oleellisesti ko. ihmiselle ominaiset, luontaiset piirteet. Sanotaanko vaikka introverttius ja ujous, joista kumpainenkin on yleensä vakava este minkäänlaisen intiimin suhteen kehittymiselle. Pelkästään jo introverttius yleensä johtaa siihen, että kaveripiiri jää kooltaan melko vaatimattomaksi, ja baariväkeen kuulumattomien paras mahdollisuus löytää kumppani lienee juurikin tutustuminen kaverinkavereiden kautta. Sittenkin vaikka pääsisi tutustumaan ihastuttavaan ihmiseen, iskee ujous kyntensä ja vaikeuttaa toisen lähestymistä, tai päästämistä lähelle. Raivostuttavimmillaan ujous johtaa siihen, että toinen tulkitsee toisen paskat piittaavan, vaikka toinen haaveilisi tästä öitä myöten sonetteja ja runoja rustaillen pöytälaatikkoonsa.

Ongelma on siis se, että ollakseen niin kuin "kaikki muutkin", ei riitä normaalipaino ja perussupliikki niin kuin se ujolle introvertille vain suinkin on mahdollista taitaa, eikä riitä edes se, että opettelisi elämään ujoutensa ja introverttiutensa kanssa, vaan hänen pitäisi kertakaikkiaan eliminoida kyseiset piirteet itsestään. Jos tässä voisi onnistua - en tiedä, voiko - ei operaatiosta jäisi jäljelle enää samaa ihmistä, vaan joku toinen.

No, ainakin näin kärjistäen. Joka tapauksessa, kun alempitasoista neuvotaan muuttumaan (oho, eipä ollut varmaan kellekään tullut mieleen), ei neuvoja varmaankaan ymmärrä, mitä kaikkea ATM:n tosiasiassa tulisi tehdä. Neuvot varmasti ovat hyväätarkoittavia, en minä sitä epäile, mutta kun ne on kuultu kyllä jo lukuisia kertoja, eivätkä ne auta. En tosin siitä normaalipainoisuudesta tiedä, kun ole lapsuuden jälkeen ollut sitä.

3. päivä: Jauhokätinen vauvanplösö luuserinössö (0/1)

Tänään en tehnyt mitään erityistä ahdinkoni lievittämiseksi. Kävin kyllä 9 kilometrin lenkillä, mutta mitäpä se auttaa. Niin sanotut lihakseni kyllä ovat aiheuttaneet kipua ja tuskaa koko päivän - vaihteeksi on siis sellainen tunne, että ikään kuin olisi tehnyt jotain fyysisesti vaativaa. Mutta siis lenkin lisäksi en tehnyt mitään, paitsi passiivisesti harjoittelin niitä rupattelutaitoja työkavereiden kanssa heidän tietämättään. Epämukavasti ja täysin sattumalta - siis ilman mitään aloitetta minun taholtani - tuli puheeksi seurustelut ja se, mitä esimerkiksi minun tyttöystävärintamalleni kuuluu. Sinänsä positiivista, että joku kuitenkin kuvittelee minulla saattavan olla jonkinlaista vipinääkin. Totesin rehellisesti mutisten, että hiljaista on.

Koska muutakaan asiaa ei tänään ole, voisin vähän kitistä yhdestä asiasta, joka tässä alempitasoisuudessa ottaa välillä kupoliin. Kyllähän minäkin nimittäin sen ymmärrän, etteivät ainakaan vakavastiotettavat parisuhteet ole kellekään mikään itsestäänselvä elämän suoma etu, ja että sen eteen joutuu ilmeisesti tekemäänkin jotain. Meille alempitasoisille paukutetaankin jatkuvalla syötöllä kalloihin, että on suorastaan lottovoitto, jos löytää edes jonkun.

Hyvä on, arvio kuulostaa uskottavalta. Koska täällä pääkaupunkiseudulla sinkkusukupuolijakauma on ymmärtääkseni melko tasaisen, ellei jopa hieman miesten eduksi, voidaan olettaa, ettei se vaikuta heteromiehen (ja siis myöskään alempitasoisen miehen) pariutumistodennäköisyyteen mitenkään. Näin ollen voidaan lähteä liikkeelle lottovoittotodennäköisyydestä. Oletan muuten, että lottovoitto tarkoittaa nimenomaan 7 oikein täysosumaa. Tällöin pariutumistodennäköisyys on noin yksi viidestätoistamiljoonasta. Pitäisi siis tutustua 15 miljoonaan ihmiseen. Hyvä on, tämä ei edelleenkään ole ristiriidassa sen kanssa, miltä tilanne minusta vaikuttaa. Kuitenkin kummasti ihmiset löytävät jo hyvin nuorina - viimeistään opiskeluvuosinaan - (ensimmäisen) pitkäaikaisen kumppaninsa. Niin käy etenkin niille, jotka ovat alempitasoisia neuvomassa realiteeteistä. Ja se tässä riepoo: miten on mahdollista, että "kaikille muille" sattuu näitä lottovoittoja jopa useamman kerran elämässä?

En minä sitä itke, ettei täysosumaa satu juuri minun kohdalleni. Viidestätoistamiljoonasta tavatusta naisesta on vielä jäljellä noin 14 999 995.

2. päivä: Läski tummuu, eli lard darkens (0/1)

Möin tänään sen palan sieluani, jonka olen jo pari kertaa aiemmin ostanut takaisin, ja kävin kuntosalilla. Töissä meillä kun on sellainen käytössä ihan ilmaiseksi. Sain hien pintaan, mutta kovin rankkaa treeniä en käynyt läpi - en usko paikalla olleiden nuorten naisten vaikuttuneen kovasti voimaa ja mahtia uhkuneesta suorituksestani, kun nostin penkistä pari kiloa - pelkän tangon. Eivät he kyllä nauraneetkaan. Jotkut ne osaavat pidätellä. Yksi paikallaolleista miehistä kyllä irvisteli vihaisesti - tosin sitä hän teki koko ajan muutenkin ihan itsekseen, kun sivusilmälläni vakoilin.

Ei siellä kyllä hauskaa ollut, mutta kai sinne mentävä uudestaan, kun kerran ostin paikkaan sopivat housutkin, ja sopivat kengätkin minulla on ollut jo monta vuotta käyttämättöminä. Nyt minulla on pää kipeä, ja roikkuvat "lihakseni" ovat todennäköisesti kipeät aamulla.

1. päivä: Pohjalla (0/1)

Mielessäni kävi muutama viikko sitten eräs idea, joka palasi jälleen mieleeni Suomi24 -keskustelupalstan innoittamana, ja kai se sitten on perustettava oikein blogi narsismini tyydyttämiseksi. Ellien kuuluisa sarjagigolo, etova Teppo M löi vetoa siitä, että hän kykenee kellistämään 100 naista vuoden aikana. Minä lyön vetoa, että en pysty voittamaan edes yhden ainoan tytön sydäntä vuoden aikana. Tämä tarkoittaa siis oikeaa seurustelusuhdetta joko ennen 8.7.2009 tai niin, että jos tuona päivänä seurustelen mutta suhde on kestänyt alle kuukauden, saan lisäpäiviä kunnes kuukausi tulee täyteen, tai suhde kariutuu. Mitään yhden yön panoja en laske tässä tapauksessa voitoksi; vaikka ne ovatkin minulle lähes yhtä mahdoton tavoite, en erityisemmin halua sellaista.

Lisäksi tässä on sellainen ongelma, etten tiedä mistä löisin vetoa ja kenen kanssa. Ehdotuksia otetaan vastaan, kunnes keksin jotain.

Koska mitään kaatoja en voi, ja jos niitä olisikin niin en haluaisi, täällä luetella, niin pitää myös keksiä jotain muuta sisältöä kuin tämä aloitusmerkintä ja vuoden päästä seuraava, blogin lopettava merkintä. Ajattelin sen sijaan keskittyä siihen, mitä olen tehnyt itseni hyväksi. Mieluiten päivittäin.

Alemman tason miehenä päällimmäiset ongelmani ovat seuraavat:

1. Kehno fyysinen kunto ja ylipaino (edellisessä mittauksessa 96 kiloa, ja olen vain 175 senttiä pitkä - hyvä on, plösö mikä plösö).
2. Kehnot small talk -taidot ja ujous.

Ongelmia on muitakin, mutta tuosta lähdemme liikkeelle, ja ne lienevät joka tapauksessa ne pahimmat seikat, jotka olisi pikimmiten korjattava. Olen tosin sitä mieltä, että ujous sinänsä ei ole vika, mutta sen yli olisi kyettävä pääsemään tarpeen vaatiessa. Jos muuten häviänkin "vedon", olen silti voittaja, jos onnistun edes toista em. seikoista parantamaan. Ylipaino haittaa muutenkin, ja huono rupatteluvalmius taas aiheuttaa kiusallista hiljaisuutta.

Vaikka opiskeluajat - jolloin useimmat tuntemani "toivottomat tapaukset" viimeistään pariutuivat - opiskelijan vapauksineen ovat takana, pidän hyvänä sitä, että pääsin valmistuttuani melko suoraan töihin. Ilmiselvien hyötyjen lisäksi siellä voi harjoittaa rupattelutaitoja. Kohtuullisen tiivis työyhteisö tarjoaa siihen ihan hyvän tilaisuuden joka päivä. Valitettavan usein keskustelu menee minun osaltani joko hiljaiseksi sivustaseurannaksi, tai kahdenkeskiseksi kiusalliseksi hiljaisuudeksi. Parhaani yritän, mutta aina en keksi puhuttavaa. En kehtaa itsestänikään kertoa - tuntisin oloni varmasti itsekeskeiseksi, jos ryhtyisin selostamaan jostain, mitä itse olen tehnyt ja mikä ei välttämättä toisia kiinnosta - joten yritän virittää keskustelua kysymällä toiselta mieluummin jotain. En tänäänkään ollut hyvä siinä, mutta yritin varmastikin jokaisen työkaverini kanssa.

Lisäksi tervehdin aamulla töihin mennessäni ja iltapäivällä sieltä lähtiessäni vastaantulleita. Juttelin hetken jopa erään vieraamman naishenkilön kanssa. Aamulla lisäksi tervehdin rappukäytävässä jotain naista - oletin, että hän asuu tässä. Hölmistyneeltä näytti, mutta mutisi hän kai jotain takaisinkin minun kiiruhtaessa pyörävarastoon.

Muuten olin laiska. Kotiin päästyäni kävin pari kertaa kaupassa, luin parvekkeella kirjoja, join olutta ja söin lakritsia. Ruokailutottumukseni ovat parantuneet kuluneen vuoden aikana reilusti, mutta kyllä ne silti jättävät toivomisen varaa etenkin, kun pitäisi vähän laihtuakin. Kaupasta ostin kyllä urheilushortsit. Ne käyvätkin hyvin näin kesällä lenkeille (olen yrittänyt käydä säännöllisesti, mutta nyt viimeisen kuukauden aikana ote pääsi lipsumaan). Ennenkaikkea ajattelin kokeilla jälleen kerran sitä kuntosalia, kun pääsisin ilmaiseksi. Opiskeluaikoina en koskaan yrityksistä huolimatta innostunut niistä.